Rakas puoliso ja hieno mies!

In memoriam Lasse Kanerva 1943-2026

Omistettu lapsenlapsille Léalle, Evalle ja Ainolle

Rakas Lasse-Mofa sulki silmänsä vain kaksi päivää 83-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen, 11.7. klo 14.40.

Viimeiset sanani hänelle olivat: Lasse rakas, odota minua, tulen pian takaisin. Minun piti käydä vain kotona vaihtamassa vaatteet ja palata hänen viereensä yöksi. Lasse päätti toisin. Ehkä hän ajatteli, että nyt kun tuo lähti, niin minäkin voin lähteä. Vain kymmenen minuuttia lähtöni jälkeen hän nukkui pois rauhallisesti ja kivuitta.

Olen ollut vaikean tehtävän edessä: miten tiivistää tähän muistokirjoitukseen Lassen elämänvaiheet, ura ja saavutukset, kun niistä voisi kirjoittaa kirjan. Tämä blogiteksti on laajempi versio muistopuheesta, jonka pidin 8.8. Lassen saattotilaisuudessa Hietaniemen kappelissa. Kirjoitan myös siksi, että haluan piirtää lapsenlapsillemme kuvan siitä, millainen heidän Mofansa oli ennen sairastumistaan — ja jättää hänestä jäljen.

Lassen elämänvaiheisiinsa mahtui lapsuuden leikin ja nuoruuden opiskelun jälkeen paljon työtä, viisautta, rakkautta ja hiljaista suuruutta.

Alku

Hän syntyi vuonna 1943 sodan varjostamaan Suomeen, jossa arkea leimasivat epävarmuus, puute ja huoli läheisistä. Lasse syntyi kuitenkin onnekkaasti hyväosaiseen perheeseen: isä Kari oli lääkäri ja äiti Marianne kotiäiti. Varsinaista puutetta heillä ei ollut.

Hän oli perheensä esikoinen ja äitinsä silmäterä. Kuulemma hän sai muihin sisaruksiin verrattuna nauttia pienistä etuoikeuksista. Esimerkiksi oli ihan epistä, ettei Lassen koskaan tarvinnut viedä astioita keittiöön — koska Lasse lukee, oli äiti Marianne sanonut.

Jo pikkupoikana Lassessa näkyivät hänelle tyypilliset luonteenpiirteet: uteliaisuus, kova tahto, sinnikkyys ja halu tehdä asiat hyvin. Nämä ominaisuudet kantoivat häntä läpi elämän.

Hän urheili, pelasi jalkapalloa ja menestyi koulussa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti koulunsa, Tehtaanpuiston yhteiskoulun, parhaana.

Helsinkiläiselle kaupunkilaispojalle tärkeä paikka oli myös Sipoo ja siellä perheen kesäpaikka. Sinne Lasse palasi kesäisin myöhemminkin, usein työpäivien aikana lukemaan julkaisuja. Varsinkin auringon paistaessa hän saattoi soittaa ja sanoa: otan papereita mukaan ja lähden maalle. Siellä hän sitten makoili kalliolla tsippareissa, luki ja evaluoi lääketieteen julkaisuja.

Paljon työtä ja menestystä

Opintojen tie vei Lassen lääkäriksi, ja jo pian valmistumisensa jälkeen, vuonna 1972, hän väitteli tohtoriksi. Vähitellen hänestä tuli tutkija ja tiedemies, iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri, joka teki työnsä aina hyvin ja perusteellisesti. Riemutohtoriksi Lasse promovoitiin vuonna 2023, 50 vuotta väitöksensä jälkeen. Hän ehti saavuttaa paljon. Linkin ICDRG = International Contact Dermataitis Reseach Group.

Nuorena lääkärinä työskennellessään Anatomian laitoksella Lasse tutki rotan kohdun hermotusta, ja siitä syntyi lopulta hänen väitöskirjansa — kaiken muun nuoruuden hauskanpidon ohessa. Näistä ajoista ja tuolloin tehdyistä matkoista hyvällä ystävällä ja kollegalla, nyt jo 93-vuotiaalla Leena Rechardtilla, olisi monta tarinaa. Häntä kymmenen vuotta nuoremmat pojat, Lasse ja ystävänsä Antti olivat kuitenkin vannottaneet Leenaa, että näistä reissuista ei sitten kotona huudella.

Helsingin yliopiston anatomian dosenttuuri myönnettiin Lasselle vuonna 1974. Dosenttuureja hänellä oli myös Tampereen, Kuopion ja Oulun yliopistoissa, joissa kaikissa hän tuli tunnetuksi hyvänä ja pidettynä opettajana. Lopulta ihotaudit valikoituivat erikoisalaksi siistinä sisätyönä, johon ei kuulunut päivystysvelvoitteita. Erikoistuminen tapahtui Unioninkadun "vanhalla kirralla" legendaarisen professori Kimmo Mustakallion johtamassa ihotautien klinikassa.

Vuodesta 1982 lähtien Lasse toimi Helsingin Työterveyslaitoksella ihotautijaoksen ylilääkärinä ja tutkimusprofessorina. Hänen erityinen kiinnostuksensa kohdistui työperäisiin ihoallergioihin. Lukuisten kansainvälisten julkaisujensa myötä hänestä tuli alansa tunnettu ja suuresti arvostettu asiantuntija ja luennoitsija myös maailmalla.

Oslon yliopiston ihotautien professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1997. Viran hän kävi vastaanottamassa, mutta ammatti-ihotautien tutkiminen, julkaiseminen ja luennoiminen — sekä Työterveyslaitoksen vapaa ja hyvä ilmapiiri — veivät lopulta voiton. Hän päätyi luopumaan virasta ennen sen alkamista. Toinen syy oli se, että olimme tuolloin nuoripari, eikä hän halunnut avioliittoomme etäsuhdetta. Enhän minä voinut tätä päätöstä muuta kuin arvostaa. Rakkaus on tekoja, ei vain sanoja.

Kaikesta osaamisestaan ja arvostuksestaan huolimatta Lasse ei koskaan tehnyt itsestään numeroa. Hän suhtautui työhönsä vakavasti, mutta vaatimattomasti, vaatien itseltään enemmän kuin muilta. Hänelle oli tärkeää tehdä asiat oikein, kunnolla ja muita kunnioittaen. Jos joku arvosteli ikävästi jonkun toisen kollegan tutkimustyötä tai julkaisua, Lasse tokaisi: " tee itse paremmin". Lasse luennoi ympäri maailmaa, mutta ei koskaan pyytänyt työstään palkkioita, hän sanoi minulle aina, että on kunnia asia, kun pyydetään.

Jotain osuvaahan tuossa on! Lasse oli pyöreäposkinen, aina herrasmies – potilaitaan, kaikkia muitakin kohtaan ja oli tarkka tuoksuistaan ja vaatteistaan. Vielä viimeisellä viikolla pyysi silittämään paitojaan ja laittoi aina syömään tai kahville mennessään hajustetta. Ja näin hänen maineensa kasvoi myös hoivakodissa. Koko henkilökunta kehui, kuinka Lasse oli aina ystävällinen ja herrasmies, kohteli heitä hyvin ja aina hymyili. Iloinen pilke säilyi silmissään loppuun asti.

Esteetikkona Lasse liikkui sujuvasti myös vuosikymmenten ajan missikarkeloissa ja toimi pitkään Miss Suomi-kilpailujen virallisena lääkärinä. Lääkärinä hänen tehtävänsä lienee ollut rauhoitella jännittyneiden neitojen hermoja. Tämän työn ohessa — jota kollegat ehkä hieman kadehtivat — hän oli mukana myös esikarsinnoissa valitsemassa kymmentä finalistia.

Tämä "missitohtorin" maine leimasi häntä Suomen lääkärikunnassa pitkään, eikä se varmaankaan ollut hänelle kaikessa eduksi. Lassea ennakkoasenteet eivät kuitenkaan häirinneet. Tähänkin "työhön" hän suhtautui vakavasti ja antaumuksella, mikä minua aina hieman hymyilytti. Näihin aikoihin liittyy luonnollisesti myös monia värikkäitä tarinoita — rakkauttakin — mutta nuo muistot jääkööt nyt unhoon.

Uran traaginen, mutta kunniakas päätös

Vuonna 2000, vähän ennen sairastumistaan, Lasse teki aloitteen oman erikoisalansa ensimmäisestä maailmankongressista. Hänen ajatuksenaan oli, että kongressin avajaiset pidettäisiin hänen 60-vuotispäivänään. Sitten, kesken tämän työn, maaliskuussa 2001, uransa huipulla — kollegoidensa mukaan maailman ykkösenä työperäisten allergioiden asiantuntijana — Lasse sai massiivisen vasemman aivovaltimon tukoksen. Hänen elämänsä, ja myös minun elämäni, muuttui kertaheitolla. Tätä ennen hän ei ollut juuri sairastanut: hän ei ollut ollut päivääkään poissa töistä ja koulustakin vain kerran, kun korkean kuumeen vuoksi äiti Marianne oli sanonut lempeästi: "Jos et nyt tänään menisi kouluun."

1st WOREAL, järjestettiin lopulta kollegoiden työn ansiosta. Lasse oli kongressin kunniapresidentti, ja avajaiset pidettiin 9.7.2003 hänen 60-vuotissyntymäpäivänään, juuri kuten hän oli suunnitellut. Sitä edeltävänä iltana, syntymäpäivän aattona, järjestin ikimuistoiset 60-vuotisjuhlat 140 hengelle Helsingin Kalastajatorpan pyöreässä salissa. Paikalle saapui myös kansainvälisiä ystäviä ja kollegoita ympäri maailmaa juhlimaan Lassea.

Viimeisenä työnään Lasse toimi vielä alan "raamatun", Handbook of Occupational Dermatology, päätoimittajana. Tämän 1400-sivuisen kirjasarjan ensimmäinen painos nimettiin hänen kunniakseen Kanerva's Occupational Dermatology.

Kohtaaminen

Itse tutustuin Lasseen työelämän kautta vuonna 1986 — vuosiluku, jonka Lasse aina korjasi, jos satuin muistamaan sen väärin. Seurustelumme kuitenkin alkoi vasta keväällä 1993. Alkuun piti hioa monia kulmia: liki viisikymppisellä Lassella oli omat tapansa ja minulla omat epäilyni. Mutta Nalle Puhin sanoin voin todeta: Heti kun näin sinut, tiesin, että elämässäni oli edessä suuri seikkailu!

Yhdessä eteenpäin

Elettyä elämää oli kummallakin takana ja niinpä seurustelumme alkuaikoina yhtenä elokuun päivänä Lassen ja sitä kautta myös minun elämääni ilmaantui Lassen tytär, 5-vuotias tumma kiharatukkainen tyttö, joka ovesta sisään astuessaan, sanoi meille molemmille: Hei, mun nimi on Joy.

Rakas Joy, minkä ilon toitkaan elämäämme! Lassen päättäväisyys ja itsepäisyys, kuin myös musikaalisuutensa onkin periytynyt tyttären kautta jo kolmanteen polveen ihanille lapsenlapsillemme Léalle, Evalle ja Ainolle. Heistä kaikista Mofa-Lasse sai nauttia usean vuoden ajan iloiten jokaisesta hetkestä, naurusta, laulusta ja torvensoitosta mitä he toivat hänen elämäänsä.

Ympäri maailmaa

Ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme suuntautui Kreikan saaristoon. Se kuitenkin keskeytyi dramaattisesti jo parin päivän kuluttua Pafoksen saarella, kun Lasse lensi kolme metriä ilmassa mopon sarvien yli testatessaan sen jarruja ja laskeutui olkapäälleen ja mahalleen hiekkakentälle. Seurauksena oli kahdeksan murtunutta kylkiluuta, poikki mennyt vasen solisluu ja oikeasta kädestä poikittain taittunut sormi. Vasen olkavarsi kantositeessä ja oikea käsi kipsissä palasimme Suomeen tarkastuttamaan vauriot paremmin. Käsikirurgi tarkasti käden, ihotautiklinikka ihon naarmut ja ruhjeet. Muutaman päivän kuluttua Lasse totesi: lähdetään uudelleen, otetaan vähemmän matkatavaraa, niin sinä voit kantaa molempien kassit. Ja niinhän me lähdimme ja kiersimme vielä monta saarta — mutta mopoihin emme sen koomin koskeneet. Ouzoa pystyi kuitenkin hyvin juomaan pillillä, ja minä jouduin jo tuolloin opettelemaan avustajan tehtäviä, koska vaatteiden pukeminen ja riisuminen oli hankalaa, samoin syöminen. Kyllä sillä matkalla hiukan molempien hermoja koeteltiin — understatement!

Legendaarinen Lassen lause Gambiassa, kun kysyin, miksi meidän pitäisi lähteä sieltä vielä Guinea-Bissauhun, oli yksinkertaisesti: koska minä en ole ollut siellä. Siitä alkoi seikkailu puskatakseilla Gambiasta Senegaliin ja sieltä pick-up truckin lavalla yhdeksän tuntia 40 asteen helteessä, kuomun alla, Guinea-Bissauhun. Kuvassa meidän siniset kassimme ovat pahvilaatikoiden päällä. Minä istuin konepellillä, eikä muita valkoihoisia juuri tällä matkalla nähtykään. Läntisen Afrikan suistomaan maisemat ovat syöpyneet muistojeni kuva-arkistoon ikuisiksi ajoiksi. Olihan tämäkin ikimuistoinen elämysmatka.

Kaiken työnsä ohessa Lasse ehti myös nauttia elämästä. Matkustaminen oli hänelle elinikäinen harrastus, joka vei häntä aina uusiin maihin, maisemiin, kulttuureihin ja kohtaamisiin. Näihin seikkailuihin myös minä pääsin mukaan.

Usein matkat ja yhteiset lomat yhdistyivät kätevästi myös työmatkoihin. Viimeinen yhteinen Lassen työmatka suuntautui Havaijille, Lanain ja Mauin saarille, helmikuussa 2001. Lasse oli ollut jo usein samassa Howard Maibachin järjestämässä Amerikan ihotautilääkäriyhdistyksen kongressissa puhujana ja puheenjohtajana ja sanoi, ettei enää nähnyt tarvetta lähteä — ellen minä lähtisi mukaan. Minä vastasin: no, en olekaan ollut Havaijilla, joten mennään vaan.

Siitäkin tuli ikimuistoinen matka, täynnä elämyksiä. Näimme valaita ja delfiinejä, olimme luksusjahdilla, ajelimme avoautolla, ja minä ostin Lanailta ikimuistoisen olkihattuni. Vastassa oli limousine service, illalla upeat gaalaillalliset — tai sitten vain loikoilua uima-altaalla. Kaiken ohessa Lasse teki tietysti töitä: istui helteisessä säässä viilennetyissä luentosaleissa pitämässä esityksiä tai johtamassa puhetta. Työ ensin! Mutta kun illalla Pointer Sisters soitti livenä I'm So Excited, niin täysillä tanssittiin sen tahdissa myöhään yöhön.

Lasse näytti minulle maailman. Lonely Planet -kirjojen opastamana hän etsi meille mielenkiintoisia kohteita ja perehtyi maiden ja kansojen kulttuureihin — silloin ei vielä ollut internetiä eikä kännyköitä. Vielä halvaantumisen jälkeen, aina koronavuoteen asti, teimme lukuisia matkoja Aasiaan, Eurooppaan, Lähi-itään, Etelä-Amerikkaan ja Yhdysvaltoihin. Lasse oli aina valmis lähtöön ja ensimmäisenä käsi pystyssä, kun ystävä Kauppatorin Kahvila Snellmanissa kysyi, kuka lähtisi Myanmariin.

Matkoilla Lasse ei koskaan diivaillut eikä vaatinut erikoiskohtelua. Hän oli aina ajoissa valmiina lähtöön, vaikka oli aina ryhmän liikuntaesteisin. Pikkuhiljaa matkan edetessä ryhmämatkalaisten kunnioitus alkoi kasvaa: mikä mies tämä on — ei koskaan valita mistään ja hymyilee aina tyytyväisenä. Perussa, Punon ylängöllä, yli neljän tuhannen metrin korkeudessa, muut nuupahtivat bussissa, mutta Lassea ei edes väsyttänyt. Samalla matkalla Titicacajärvellä kävelimme kapeaa lankkua pitkin kaislaveneeseen, Lasse minusta kiinni pitäen, minun tukeeni ja apuuni luottaen. Kun siitä selvisimme, sanoin veneessä jännittäneille matkakumppaneille, että nyt saa antaa aplodit. Koko järvi raikui.

Matkoilla sattuu ja tapahtuu. Kuubassa sattuneen onnettomuuden ja Havannassa tehdyn lonkkaleikkauksen jälkeen — kymmenen vuorokauden sairaalajakson päätteeksi — Lasse lennätettiin vaaka-asennossa Suomeen ja toimitettiin lentokentältä ambulanssilla suoraan Ortoniin. Prosessi oli pitkä. Hänet leikattiin Suomessa myöhemmin vielä uudelleen, aikamoisen vakuutusyhtiön kanssa käydyn taistelun jälkeen. Niinpä vuoden 2011 aikana opeteltiin pariinkin kertaan kävelemään uudelleen. Sitten matkustaminen taas jatkui. Tämänkin jälkeen lähdimme yhdessä rohkeasti kohti uusia seikkailuja.

Periksi ei anneta

Ennen lapsenlapsia, kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen, vakava ja lähes hengen vienyt aivohalvaus vei 57-vuotiaalta Lasselta hetkessä puhe-, luku- ja kirjoitustaidon sekä työuran. Siitä alkoi sitkeä työ ja kuntoutus, vaikka alusta asti oli selvää, ettei työelämään olisi enää paluuta. Myös tässä uudessa elämäntilanteessa näkyivät Lasselle ominainen periksiantamattomuus, hiljainen voima ja kova tahto. Kaikkein merkittävimmät häntä kannatelleet luonteenpiirteet olivat rohkeus, uteliaisuus ja suuri rakkaus itse elämää kohtaan.

Hän oli maailmalla tunnettu ja arvostettu, mutta ennen kaikkea rakastettu ihminen ja kollega. Kun tieto sairastumisesta levisi, kukkia, kortteja ja kirjeitä alkoi tulvia sairaalaan, kotiimme ja sähköpostiini – kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Kollegat myötäelivät ja kirjoittivat, miten suuresti he kaipasivat häntä ja miten paljon he edelleen häntä tarvitsivat.

Sairastumisen jälkeenkin, oltuamme vielä mukana "Lassen NIVA-kurssilla" Kuusamossa, kollega An Goosens jälkeenpäin kiitti ja kirjoitti: You are the hero of Allergy. You are the hero of Socialising. You are the hero of Sisu and you have shown us how life should be lived.

Osallistuimme sairastumisen jälkeen vielä moniin alan kongresseihin ympäri maailmaa, ja aina Lasse sai osakseen kuninkaallisen kohtelun sekä kutsun kongressien presidenttien pöytään. Ylpeänä sain istua hänen vierellään ja tavata hänen kollegoitaan, ystäviään ja valtavan mielenkiintoisia ihmisiä. Sain tulkata häntä ja auttaa häntä osallistumaan keskusteluihin. Miten tärkeää Lasselle olikaan saada sairastumisensa jälkeen vielä kokea tämä: kuulua joukkoon, joka oli ollut hänelle hyvin, hyvin tärkeä osa elämää. Tästä mukaan ottamisesta kiitän kollegoita nyt.

* * *

Kollegoiden kirjoittamaa:

Lasse oli aikanaan myös yhdistyksen hyvin aikaansaava, toimelias sihteeri 1980-luvulla. Yhdistyksen jäseneksi ei pääsyt noin vaan. Sitä                          oltiin vähän kuin tarkkailuoppilaina.    

Lasse oli loistava erottamaan asioista olennaisen sen punaisen langan. Hän ei epäröinyt esittää asioihin ratkaisuja tai tarkkanäköisiä                            kommentteja. Hän oli lämmin ihminen, joka osasi kuunnella muita myös henkilökohtaisissa asioissa. Lasse osasi tuoda asioihin positiivista näkökulmaa ja toivoa.

Tapasin Prof. Kanerva 2 kertaa Roomassa IDIn (Istituto Dermopatico dell'Immacolata) kliinisellä päivällä, kun opiskeli siellä. Hän oli hyvin ystävällinen ja puhui pitkään kanssani, vaikka olin vielä nuori erikoistuva. Minulla jäi hänestä hyvä, lämmin muisto.

Samaa sain kokea Lasselta aina tavatessamme. Hän oli auttavainen ja huomioiva. Erikoistuin Ruotsissa ja Lasse oli siellä korkeasti arvostettu tutkijakollega. Ihastuksella muistelen Lassen mestarillista taitoa moderoida kansallisia ja kansainvälisiä kokouksia. Hyvää matkaa Lasse. R.I.P.

Tiemme kohtasivat sitten taas Ihotautiklinikalla ja kaikessa SILYn järjestämässä toiminnassa. Lassen urakehitys oli nopea. Lassen kyky järjestää hyviä kursseja ja innostaa osallistujia oli vailla vertaa. Minulle jäi erityisesti mieleen Lapin työterveyskurssi sekä joku kongressi Norjassa Lassen ollessa SILYn puhenjohtaja.

Olen aina muistanut Lassea fiksuna ja miellyttävänä.

Lassen ura oli poikkeuksellisen hieno ja ansioitunut ja hän oli koko yhdistyksellemme korvaamattoman tärkeä hahmo ja suunnannäyttäjä. Muistelemme häntä ja hänen tekemäänsä työtä yhdistyksemme hyväksi lämmöllä ja kunnioituksella.

Tutustuin Lasseen 90- luvun alussa erikoistuessani vanhalla klinikalla. Opin nopeasti arvostamaan hänen kliinistä taitoaan ja tapaansa kyseenalaistaa nopeat päätökset ilman, että asia pohditaan useammalta kantilta. Muistan monet keskustelut vanhan veneerisen taukotilassa, jossa nautimme hoitajien loihtimia keittoja ja herkkuja. Nuori erikoistuva kollega sai siellä Lasselta runsaasti evästystä alkavalle uralleen. Nyt on menossa 51. vuosi ihotautiurallani ja jatkuu. 

Muistan Lassea lämmöllä ja kunnioituksella.

Lasse oli tärkeä kollega urallani. Hän oli viisas vastaväittäjäni, kannusti minua myöhemmin tekemisissäni ja luotti siihen, että asiat hoituvat.

Merellä kulkiessani muistelen hienoa kollegaa ja ihmistä.

Muistan Lassea ystävänä ja mentorina suurella lämmöllä ja kiitollisuudella.  Hän uskoi aikoinaan minuun enemmän, kuin minä itseeni. Hän kannusti, opasti ja vei eteenpäin tehtäviin ja yhteistyöhön eturivin kontaktiallergia-asiantuntijoiden joukkoon, uralle, jota ei olisi koskaan ollut ilman hänen tukeaan. 

Lasse oli merkittävä mentorini. Tarkka ja rakentava väitöstarkastaja, ja myöhemmin innostava työtoveri ja johtaja, kun olin sihteerinään Silyn hallituksessa, ihoproffayhdistyksessä ja menestyksekkäässä 1998 ESCD kongressissa, josta Sily hyötyi monin tavoin.

Lasse oli kansainvälisesti valtavan arvostettu ja yhtenä harvoista suomalaisista maailman ehdoton ykkönen omalla kliinisellä erikoisalallaan, ammatti-ihotaudeissa. Lassen TTL:n yksikkö oli maailmanlaajuisesti referenssipoliklinikka ongelmatapauksissa, NIVA-kurssit alan arvostetuin koulutus ja Kanerva’s Handbook of Occupational Dermatology edelleen yhä uusina painoksina alan tärkein oppikirja. 

Lasse osasi taitavasti pitää aina myös Silyn ja Suomen puolta eri kansainvälisissä toimissaan, kuten vaikka kaukonäköisessä varhaisessa liittymisessä EADV:n toimintaan hänen ollessaan Silyn puheenjohtaja.

Lassen kanssa vietettiin monet sekä työntäyteiset että hauskat hetket. Niistä suuri kiitos.

Myöhemmin halusin osallistua AAD:n reunioniin Lassen kanssa olin hyvissä ajoin, en tuntenut ketään, olin kuin orpo piru, jonkun ajan kuluttua Lasse tuli käsiä heiluttaen kuin kala tutussa vedessä ja otti minut mukaansa esitellen minut paikalla olleille. Yksi huippuhetkistä koko matkalla👍. Se opetti minulle jotain miten isossa maailmassa toimitaan👍. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut miten paljon olen Lasselta oppinut tosi lyhyessä ajassa. Lasse, lepää rauhassa, niin moni mun lisäkseni on saanut sinulta elämänoppia. Kiitos Lasse🙏

* * *

Lassella oli laaja yleissivistys. Hän saattoi olla voimakkaasti eri mieltä ja joskus, vauhtiin päästyään, kinata politiikasta, uskonnosta ja historiasta äänekkäästi ja itsepintaisestikin. Silti aina asiat tappelivat, eivät ihmiset. Lasse oli faktamies ja saattoi todeta johonkin lausumaani ykskantaan: hölynpölyä. Saatoin yrittää vastata, että minusta tuntuu siltä — etkä voi sanoa, ettei minusta voi tuntua. Faktan ja tunteen kohtaaminen ei aina ollut helppoa, mutta kyllä se rikastutti kovasti meidän molempien elämää.

Lassen suuruus näkyi monella tapaa. Hän ei koskaan pröystäillyt millään — ei tiedoillaan, osaamisellaan, titteleillään eikä omistuksillaan. Hän arvosti tietoa, tiedettä ja työntekoa.

Lasse oli aina herrasmies. Monien ystävien lyhyt ja ytimekäs kommentti, kun tieto hänen poismenostaan saavutti heidät, oli: 

"Lasse oli hieno mies!"

Meille läheisille hän oli ennen kaikkea rakas ihminen, puoliso, Pappa, Mofa ja ystävä.

Hänen muistonsa elää siinä hyvässä, jota hän teki, ja siinä hiljaisessa esimerkissä, jonka hän meille antoi.

Sinä lähdit elämästä, etkä kuitenkaan lähtenyt. Sinä elät edelleen kaikessa mitä olet tehnyt. 

Kaikki mitä olet ajatellut, sanonut ja ollut jää elämään ja valaisee meidän teitämme. 

Sinä kuolit, etkä kuitenkaan kuole, vaan elät niiden sydämissä, jotka ovat Sinua rakastaneet.

       Out of all the people this world has created, with all the roads I could have taken and all the lives I  could  have lived, 

                                    some impossible miracle of timing allowed your story to gross baths with mine.

Ikuisesti kiitollinen tästä ihmeestä!

Sinun Faina

Lasse-Mofan saattotilaisuus pidettiin Hietaniemen krematoriokappelissa la 8.8.2026 perheen, omaisten ja läheisten ystävien läsnä ollessa. 

Vävy Mikalelin käyrätorvi-kvartetti soitti kauniin ja juhlavan Wagnerin Pyhiinvaeltajien kuoro -kappaleen. Tytär Joy toivotti saattoväen tervetulleeksi minkä jälkeen lapsenlapset Léa, Eva ja Aino lauloivat Kai Rydmanin "Niin kaunis on maa, niin korea taivas". Minä, allekirjoittanut pidin muistopuheen, josta osia tässä edellä kirjoitetussa tekstissä. Tämän jälkeen lapsenlapset lauloivat Stierncreuzin "Mestaripiirros" -kappaleen. Yhteislauluna saattoväen kanssa lauloimme Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden alla". 

Esitysten ja puheen jälkeen laskimme hiljaisesti kunnioittaen kirkkaanpunaiset ruusut Lassen viereen Albinonin "Adagion" sävelten soidessa. Viimeiselle matkalleen saatoimme Lassen "Time to say goodby" -sävelin. Kappelista poistuimme Järnefeltin "Berceuse" sävelten soidessa.

Päivä oli aurinkoinen, miten ihanaa, koska Lasse nautti auringosta! Päivään sekoittui kuitenkin paljon surun kyyneleitä, kunnioitusta, jännitystäkin, mutta selvisimme kaikki hienosti omista osuuksitamme. Tilaisuus oli arvokas, Lassea kunnioittava ja hänen ja meidän näköinen.  

Perinteisten kukkatervehdysten sijaan on ollut mahdollisuus, niin halutessaan, muistaa Lassea lahjoituksella Itämeren suojeluun . Linkin lajoitustiliin toimii elokuun loppuun.

En olisi jaksanut tämän perään muistotilaisuutta, vaan sen sijaan oman lähi perheen kesken istuimme Nuottaniemen kodissa ja muistelimme yhdessä Lassea, Pappaa ja Mofaa! 

Muistotilaisuus pidetään 26.8. sen jälkeen, kun olemme sirotelleet Lassen tuhkat mereen.  

Missäpäin maailmaa sitten oletkin, voit aina pysähtyä meren äärellä ja laskea ruusun sen aalloille ja muistaa rakasta Lassea!  

In memoriam kirjoitukset julkaistiin Helsingin sanomissa ja Aamulehdessä su 9.9.2026.  Suomen Lääkärilehdessä ja Suomen Ihotautilääkäri yhdistyksen SKINFO:ssa myöhemmin elokuussa.